Me, myself and I

Savossa syntynyt, Kajaanissa piipahtanut ja nyt Tampereelle muuttanut. Tässä minun (ei niin) lyhyt oppimäärä.

Kaikki alkoi eräs elokuuilta vuonna 1992 kun maailma siunattiin syntämälläni. Antiksi minut ristittiin ja aloin elämääni elämään rivitalossa Toivalassa kiireisten vanhempieni työskennellen KYSissä.

Aika kului yhtäältä pienellä takapihan nurmikolla naapurin tytön kanssa leikkiessä ja toisaalta etupihan puustossa naapuroston poikien kanssa kiipeillessä. Tätä jatkui esikouluikään saakka, jolloin kesän aikana muutimme Siilinjärvelle, tarkemmin Jälälle, omakotitaloon Juurusveden rannalle.

Iso talo ja tontti oli siunaus, mutta niiden sijainti kirous: lähin bussipysäkki sijaitsi kolmen, koulu kuuden ja kauppa kymmenen kilometrin päässä. Lähimmän naapurinkin luo piti mennä pellon poikki.

Kouluni sijaitsi Kasurilassa kuuluisten laskettelurinteiden vieressä. Talvisaikaan olikin usein tapana jäädä koulusta pulkkamäkeen ja myöhemmin laskettelemaan. Muulloin koulun jälkeiset pari tuntia kuluivat iltapäiväkerhossa, mikä suuresti harmitti minua sillä silloin en nähnyt Jyrkiä televisiosta. Onneksi harmitusta korvasi Commander Keen.

Musiikista kiinnostuin jo pienenä: elämäni aikana olen opiskellut muutaman vuoden rumpujen soittoa ja vajaan vuoden laulua, pääasiassa musikaalisen perheeni ansiosta. Musiikin fanittaminen oli paljon hankalampaa kuin tänä päivänä. Mikäli jonkun biisin halusi tallentaa omalle kasetille piti kytätä radion ääressä tuntitolkulla odottaen se yhtä biisiä, jonka tallentaa. Silloinkin joutui kuuntelemaan samat Tenkasen juonnot kerta toisensa jälkeen. Tänä päivänä netissä on tarjolla eräänlainen buffetti kaikkien aikojen bändeistä: valitse niistä parhaat, pistä iPodiin ja nauti.

Mutta yksi vuosituhannen vaihteen artisteista oli yli muiden: Bomfunk MC's, vaikken sitä aluksi tuolla nimellä tuntenut. Me kaikki tunnemme tuon timanttisen tanssilattioilla jyystäneen Freestyler-nimisen mestariteoksen. Kun eräissä diskoissa pääsin kuin pääsinkin joraaman kyseisen biitin tahtiin, jäin kappaleen päätyttyä odottomaan juontoa, josko kuulisin mikä artisti oikein kaiuttimissa pauhasi. Jokaisesta sanasta en saanut selvää mutta yksi oli ylitse muiden: "Tehosekoitin." Tuumasta toimeen ja Tehosekoittimen uusin albumi joululahjalistalle. Voitte kuvitella pettymykseni kun albumilta ei löytynyt mitään läheskään samanlaista settiä.

Ala-aste Kasurilassa vaihtui ylä-asteeseen Toivalassa, samalla pyörä vaihtui mopoon sekä iltapäiväkerho ja leikit huoltoasemaan ja peliautomaatteihin. Lähempänä sisäistä landespedeäni en elämäni aikana ole ollut; naapurinkin rippijuhliin talsin puku päällä kumpparit jalassa pellon poikki, vaihtokengät kassissa.

Lukion alkaessa Kuopiossa olin lievän kulttuurishokin edessä: vertaiseni eivät olleetkaan tottuneet suuriin välimatkoihin, peltojen ympäröimänä asumiseen saatika edes mopolla ajamiseen. Matka kohti sivistystä saattoi alkaa. Klassikka oli tunnettu tasokkaana, mutta myös lähinnä fruittareiden ja bimbojen asuttamana; vaikka sopeuduin joukkoon en tuntenut olevani osa sitä ja sitä kautta oma identiteettini oli ajoittain hukassa.

Sosiaalinen elämä siirtyi maalta kaupunkiin ja nettiin:  aika alkoi kulumaan kirjastoissa, kahviloissa ja naamakirjassa. Tänä päivänä onkin hauska selailla lukion aikaisia jaettuja tilapäivityksiä, kuvia ja videoita.
Mielenkiintoista on myös ajatella mille näyttävät tämän päiväiset päivitykset viiden, kymmenen vuoden kuluttua.

Lukuisten koeviikkojen, baari-iltojen ja lopulta kirjoitusten jälkeen olivat lukioajat Kuopiossa päätepysäkillään, josta vaihtoyhteys vei minut Kajaaniin varusmiespalvelukseen. Tiesin kutsunnoista asti haluavani RUKkiin, olihan isänikin sen käynyt ja jo silloisena perfektionistina halusin tehdä kaikkeni tulevaisuuteni helpottamiseksi, vaikka se saattoikin tuottaa hetkellistä kärsimystä.

Onnekseni Kuopio ei ollut minua muuttanut täysin kaupunkilaiseksi vaan kykenin jossakin määrin nauttimaan leirielämästä ja uusien taitojen oppimisesta. Tunsin löytäneeni vihdoin jonkinlaista identiteettiä armeijan vihreistä ja annoin sen näkyä. Tiesin, että pärjäisin.

Kuten varmasti kaikki reserviläiset opin minäkin arvostamaan yksinkertaisia elämän iloja: niitä voisi listata tähän loputtomasti mutta kaikkia yhdistää vapaus. En ennen armeijaa ollut ollenkaan tajunnut kuinka vähän elämääni oli säädelty tähän saakka: oppivelvollisuuteni täytin ja lukio oli vain sille luonnollinen jatkumo, kaiken muun suhteen olin vapaa. Vasta oltuasi käskettynä asennossa liikkumatta tuntitolkulla arvostat siivilielämän sietämätöntä keveyttä.

Tämä lienee yksi niistä syistä miksi vänrikiksi valmistuttua jäin palvelemaan sopimussotilaaksi: tiesin että lakkaisin arvostamasta juurikin niitä pieniä arjen iloja, jotka tekivät elämän elämisen arvoiseksi. Siviilissä ne muodostuisivat itsestään selvyyksiksi. Totta kai pestissä houkuttelivat palkka ja auktoriteetti, eikä minulla ollut muitakaan suunnitelmia.

Nautin suuresti työstäni: vaikka varusmiehet ovatkin koulutettavina omalla tavallaan haastavia, nähdessäni heidän oppivan tärkeitä kriisinajan taitoja juuri minun ansiosta tunsin onnistuneeni. Kukapa ei tuntisi edes pientä ylpeyttä kertoessaan olevan töissä armeijassa, erityisen hyvältä se kuulosti englanniksi.

Muistan lukemattomia iltoja Kajaanin asunnossani tuumaillen, että elämäni on nyt vihdoin raiteillaan ja löytänyt suunnan: syksyllä kadettikouluun, kolme vuotta myöhemmin luutnantin virkaan ja 60 -vuotiaana täysin tuin sotilaseläkkeelle. Voisin esittäytyä joka paikassa herrasmiehenä ja upseerina. "Onko mitään hienompaa?", mietin edelleen.

Vasta lähes vuoden pohdinnan ja lähipiirin jatkuvan painostuksen jälkeen aloin miettimään vaihtoehtojani uudemman kerran ja päätin hakea Maanpuolustus korkeakoulun lisäksi myös siviiliopintoihin. Ihan vain pitääkseni kaikki ovet avoimena.

Hieman ennen juhannusta palautin ties kuinka monetta kertaa kaiken minulle jaetun Puolustusvoimien materiaalian (ja yhden häviämisilmoituksen nahkakäsineistä), tyhjensin asunnon ja vaihdoin hyvästit kuluneen vuoden kollegojen kanssa. "Ilmoitathan kadikseen pääsystäsi!" "Totta kai."

Kesän puolivälissä löysin itseni tienhaarasta: minut oli hyväksytty Maavoimien Kadettikurssille 100 valtakunnan parhain pistein sekä liiketalouden koulutusohjelmaan TAMKiin. Oli aika tehdä elämäni tärkein päätös: puku vai univormu.

Helppoa olisi ollut lähteä Santahaminaan: parhaana hakijana lähtöasetelma oli erinomainen, olin viettänyt jo kaksi edellistä vuotta elämästäni kurkkusalaateissa ja sinne ollut menossa suurimman osan viime vuodesta. Hylkäisinkö kaiken tämän vain koska kaverini eivät tukeneet minua päätöksessäni? Eiväthän he tiedä mitä minä haluan! Tai niin minä luulin...

Mietin vaihtoehtojani pitkään ja hartaasti: kävin lukemattomia keskusteluja aiheesta kaikkien tuttujeni kanssa, varmasti ylittäen suuremman osan kiinnostuksen ja sietokyvyn. Lähetin koulupaikan vastaanottoiloituksen haikein mielin, enkä silloin ollut ollenkaan varma päätökseni oikeellisuudesta. Mutta huolet pois, olihan kesälomaa vielä kuukauden verran jäljellä: siihen sopivat kaksi viikkoa Japanissa, pitkä viikonloppu Summer Sound-festareilla sekä päiväreissu Viroon ja takaisin. Ikimuistoinen kesä.

Pian tulee täyteen viisi kuukautta muutostani Pirkanmaalle sekä liiketalouden koulutusohjelman aloittamisesta ja tunnen päivä päivältä enemmän tehneeni oikean päätöksen. Tajusin, ettei sotilasura ollut minua varten: upseerius oli hieno käsitteenä, sen sisältö ei niinkään.

Luuloistani poiketen on vapaus edelleen se, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen: onni piilee pienissä jutuissa. Kajaanissa etsin pitkään itseäni ja elämän tarkoitusta. Löysin itseni Tampereelta ja opin, että jokainen rakentaa itse oman elämänsä tarkoituksen. Ajatelkaapa jos elämän tarkoitus olisi leipoa paras mahdollinen pizza: kaikki tehtävät jotka eivät välittömästi tai välillisesti liity pizzan valmistukseen olisivat merkityksettömiä. Elämän hienous on se, että se on juuri sitä mitä itse siitä teet. Vain sinä voit tehdä itsesi onnelliseksi.

Nykyään päivät kuluvat pääsääntöisesti opiskellen, liikkuen ja erilaisten haasteiden parissa, hyvässä seurassa ajanviettoa unohtamatta. Tavoite olisi ensi syksynä löytää itseni yliopiston penkiltä kauppatieteet mielessä.

En ole varma mitä tulevaisuus pitää sisällään: saatan valmistua koulusta tai toisesta, mennä töihin tai perustaa yrityksen, muuttaa takaisin Savoon tai jonnekin ihan muualle, hankkia perheen tai pysyä sinkkuna, hankkia lapsia tai pyöräillä Suomen halki. Mutta aivan varmasti tulen pysymään vapaana ja onnellisena.

PS. Minä tuskin aikuistun koskaan, mutta kun opettelin eilen solmimaan solmion (ihan itse!) tuntuu sekin olevan askeleen lähempänä.